Kooste Rauman historiasta

Rauman kaupunki juhlii tänä vuonna 580-vuotista taivaltaan. Vanhin säilynyt kuningas Kristoferin nimissä tehty Rauman porvarien privilegiokirje on Kaarle Knuutinpoika Bonden 17.4.1442 vahvistama. Kirjeessä Raumalle luvattiin samanlaiset oikeudet kuin Turulle ja se merkitsi, että kaupunki sai kaikki valtakunnassa silloin voimassa olevat edut kauppapaikkana. (Privilegiokirje on luettavissa kokonaisuudessaan täältä.)

Kaupungin alkujuuret tosin ulottuvat jo ainakin 1300-luvulle, jolloin Rauma oli hyvien vesireittien varrelle luontaisesti syntynyt kauppapaikka. Kylän nimi Rauma (salmi) tulee ilmeisesti Raumanjoen partaalle muodostuneesta kalastajakylästä. Alunperin Raumanjoki oli kapea salmi, joka yhdisti Äyhönjärven ja Selkämeren. Maankohoamisen myötä joki on kutistunut nykyiseen kokoonsa ja rantaviiva siirtynyt useita kilometrejä.

Keskiaikaisen kaupungin laidalla oli aluksi kolme kylää, Rauma, Nummi ja Lajo. Rauman kylä sijaitsi pohjoispuolella Raumanjokea, korkealla rinteellä nykyisen Pyhän Ristin kirkon paikkeilla jatkuen Tallikedoksi. Rantaviiva kulki nykyisen Kalatorin liepeillä, jolloin Pyhän Kolminaisuuden kirkko oli luultavasti jo rakennettu ja Rauman kauppakylän asemakaava hahmotettu.

Kaupunkioikeuksien saamisesta alkoi pienen kalastajakylän vaiherikas matka kohti teollistuvaa, modernia sekä vanhaa ja uutta yhdistävää kaupunkia. Kaupankäynti ja merenkulku sekä myöhemmin teollistuminen ja palvelut ovat kautta aikain olleet raumalaisen elinkeinoelämän peruspilareita. Poimimme menneiltä vuosisadoilta joitakin yksityiskohtia, sillä koko tarinaa olisi mahdotonta kertoa yhdessä jutussa. Lähteenä ja kuvina on käytetty Rauman museon kokoelmia sekä museoamanuenssi Noora Jokisen tekemiä koosteita Rauman historiasta.

1400-1500-luku

Luostarikirkko eli Pyhän Ristin kirkko valmistui 1400-luvun alkupuolella, jolloin Harmaaveljesten luostari perustettiin Raumalle. Rauman fransiskaanikonventin vanhimmat tiedot ovat 1440-luvulta, ja 1538 luostari lakkautettiin uskonpuhdistuksen myötä. Kustaa Vaasa päätti perustaa Raumalle kuninkaankartanon luostarilta jääneisiin rakennuksiin.

1500-luvulla ulkomaankauppaoikeudet vietiin ja palautettiin useaan otteeseen. Kiellot ja myönnytykset seurasivat toisiaan, eikä kansa aina tiennyt kulloisenakin aikana voimassa olevia määräyksiä, niin tiuhaan käytäntö muuttui.

Kaksi kaupunkipaloa turmeli Raumaa 1500-luvulla. Vuoden 1536 palossa paloi myös pappila. Vuonna 1537 raivosi lisäksi rutto, johon kuoli 200 henkeä, puolet kaupungin väestä. Toinen suuri palo oli heti seuraavana vuonna.

Raumalaisia porvareita määrättiin asuttamaan vuonna 1550 perustettua Helsinkiä. Muuton hidastelijoita uhattiin ankarilla sakoilla. Varakkaammat lahjoivat kuninkaan miehiä ja saivat muuton siirtymään. Raumalaisten vastahakoinen muutto Vantaanjoen suulle kesti neljä vuotta.

Rauman seudun käsityöläisistä on luotettavia mainintoja vasta 1540-luvulta. Sepän talo mainitaan 1500-luvulla, samoin Suutari, Maalari ja Snikkari. Vuosina 1564–1600 Raumalla oli yhteensä 3 kultaseppää, 3 sorvaria, 7 seppää, 8 suutaria, 4 räätäliä, 1 teurastaja, 1 maalari ja 1 tynnyrintekijä.

1600-luku

Vuonna 1607 Kuningas Kaarle IX yhdisti kansan pyynnöstä kaupungin kylät yhteen ja näin kaupungin maa-ala sekä asukasluku kasvoivat. Nummen kylästä alkunsa saaneeseen kaupunkiin oli nyt liitetty Rauman ja Lajon kylät. Tuohon aikaan kaupungissa oli jo lähes 500 asukasta.

Nummen kirkon paikkeilta alkanut kaupungin asutus siirtyi Pyhän Kolminaisuuden kirkon ympärille ja siitä edelleen kohti länttä. Vuoden 1640 kaupunkipalo nopeutti kaupallisen keskuksen siirtymistä kohti kauppatoria, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko tuhoutui.

Rauman kehitystä varjosti 1600-luvulla lukuisat muutkin tuhot. Rutto raivosi pari kertaa vuosisadan lopulla ja nälänhätä tappoi suuren osan asukkaista. Kovimmillaan kaupunki oli kuitenkin vuonna 1682, jolloin suurpalo poltti koko kaupungin hetkessä tuhkaksi. 150 taloa ja kaikki julkiset rakennukset – raatihuone, tullihuone, tulliaita, koulu, pappila ja Pyhän Ristin kirkon katto – paloivat.

Yksi Vanhan Rauman säilymisen salaisuuksista on se, ettei kaupungissa ole tuon koommin ollut merkittäviä tulipaloja. Vanhimmat kaupungin nykyisistä rakennuksista ovatkin peräisin jo 1600-luvun loppupuolelta.

1626 kaupungin ympärille rakennettu ja pari sataa vuotta pystyssä ollut tulliaita piti rakennuskannan tiiviinä kokonaisuutena. Aita oli myös kruunulle varsin tuottoisa, sillä sen portilla tarkastettiin kaikki kaupunkiin tuleva ja menevä tavara ja maksettiin sitä veroa. Tulliportit ja tullihuone rakennettiin kaupungin itäiseen päähän, Porin tulliin. Talojen pellot, niityt, aitat ja riihet sijaitsivat kaupungin ulkopuolella.

Vuoden 1698–1710 asemakartan tonttien nimet ja paikat vastaavat suurelta osin nykyisiä. Aiemmassa kartassa kaupunkiin on merkitty yksi pitkä pääkatu, Kauppakatu, joka johtaa sisämaasta tulevan liikenteen itäisestä tullista satamaan.

Talojen nimet, jotka juontuvat tonttien nimistä, ovat osittain säilyneet nykypäivään asti. Nimet periytyvät esim. henkilöiden mukaan (Jussla, Kirsti). Germaanisia nimiä ovat Härmlä (Herman) ja Kalli (Karl). Jotkut talot on nimetty kaupunkiin maaseudulta muuttaneiden kotitalon tai -kylän mukaan (esim. Luwila, Sukkla). Taloja on nimetty myös omistajiensa ammattien mukaan, esim. Pungila (pungmacher – kukkarontekijä), Maalar, Snikkar ja Sorvar.

1600-luvun kartoissa esiintyvät samat torit kuin nykyäänkin: Kauppatori, Karjatori ja Helsingintori. Rauman ensimmäisenä kauppapaikkana pidetään Kalatoria, alkuperäiseltä nimeltään Karjatori tai Karjanketo. Kauppatori oli 1800-luvulle saakka vain vaatimaton kadunlevennys.

Tori oli kaupungin elinehto. Lähiseudun talonpojat myivät siellä tuotteitaan, sieltä saatiin ruokatavarat ja lämmityksessä tarvittavat halot. Torikauppa oli tärkeä osa kaupunkilaisten arkea, etenkin markkinat kaksi kertaa vuodessa olivat merkkitapauksia.

Kaupanteon tuli tapahtua yksinomaan kaupungin torilla tiettyinä toripäivinä ja maaseudulla määrätyillä markkinapaikoilla markkinapäivänä. Samassa puodissa sai myydä vain tiettyjä harvoja tuotteita. Tuoteryhmät jaettiin kauppiaiden kesken, jotta suurempi määrä kauppiaita pystyi saamaan elantonsa.

Ulkomaankaupan keskittäminen tapulikaupunkeihin Turkuun ja Viipuriin näivetti vääjäämättä Rauman ja muiden pikkukaupunkien kauppapurjehduksen.

Toinen kaupunkilaiselinkeino oli käsityö. Valtio valvoi ankarasti ammattisäännösten noudattamista ja sääteli käsityöläisten elinkeinoelämää yksityiskohtaisilla ammattisäännöillä. Käsityöläinen ei saanut harjoittaa ammattiaan kuulumatta ammattikuntaan. Käsityöläisen ammattiin valmistumiseen kuului kolme vaihetta: oppipoika, kisälli ja mestari.

Rauman porvareiden tärkeänä sivuelinkeinona kaupan, merenkulun ja käsityöammattien rinnalla olivat maanviljely ja karjanhoito.

Elinkeino-oikeuksiltaan kaupunkiväestö jakautui kahteen ryhmään: porvareihin ja muihin kaupunkilaisiin. Porvariston ylimpään ryhmään kuuluivat kauppiaat ja käsityöläismestarit, joille oli myönnetty porvarioikeus. Ulkomaankauppaa harjoittavat kauppiaat muodostivat varallisuutensa perusteella kaupungin kerman.

Porvariksi haluavalla tuli olla puhdas maine, hänen piti maksaa porvarioikeusmaksu, esittää takuu sille, että toimi vähintään kuusi vuotta kaupungissa sekä vannoa porvarinvala. Raumalla oli vain harvoja hyvin varakkaita porvariperheitä. Suurin osa asukkaista eleli melko vaatimattomissa ja ahtaissa oloissa.

Tavat olivat 1600-luvulla kouliintumattomia ja luonteet väkivaltaisia. Tappelut ja käsirysyt olivat tavallisia ja säätyläiset syyllistyivät niihin samalla tavalla kuin merimiehet tai sotamiehetkin. Solvauksia ja korvapuusteja viljeltiin tämän tästä, toisinaan iskettiin kepeillä ja haloilla, pahimmassa tapauksessa tartuttiin puukkoonkin. Esimerkkinä tavallisista rikkomuksista luetellaan vuoden 1685 sakkorahaluettelossa mm. salavuoteus, markkinarauhan rikkominen, tukasta repiminen ja solvaus.

1700-luku

1700-luku oli Ruotsin vallan viimeinen vuosisata. Vuosisata alkoi Raumallakin sodan ja venäläismiehityksen, nk. isonvihan merkeissä. Lyhyempi miehityskausi, pikkuviha koettiin melkein heti perään.

1700-luku oli myös väestönkasvun ja vaurastumisen aikaa niin koko maassa kuin Raumallakin. 1740-luvulla alkanut nk. hyödyn aika toi uusia tuulia kaupunkiin. Ryhdyttiin viljelemään uusia hyötykasveja, kuten perunaa. 1776 kaupunkiin nousi uusi maamerkki, kivinen raatihuonerakennus.

Maan kohoaminen oli 1700-luvulla siinä pisteessä, että Aittakari oli jo kiinni mantereessa, muodostaen pitkän nimen, jonka länsi- ja etelärannat olivat täynnä aittoja.

Rauma eli pääasiassa puutavarakauppansa varassa. Kaupungista vietiin puuastioita sekä puutavaraa, kuten lehtereitä, parruja, lankkuja ja veistettyjä lautoja. Vuonna 1781 Rauman käsityöläiskunta oli paisunut jo niin suureksi, että siihen kuului 37 mestaria, uusina mm. kelloseppä, hatuntekijä ja kirjansitoja. Käsityöläisammateista kehittyivät hiljalleen värjärin, nahkurin ja kankurin ammatit sekä jalkinevalmistus myöhemmin manufaktuurien ja tehdasteollisuuden asteelle. Myös sahateollisuus pääsi hyödyn ajalla hyvään alkuun.

Myös pitsinnypläys lisääntyi kaupungissa 1700-luvun loppupuolella. Raumanpitsin kulta-aika ajoittui 1700 luvun lopulta 1840-luvulle, ajalle, jolloin tykkimyssyt olivat muodissa. Myssyjen reunaan nyplättiin leveitä tykkipitsejä. Pitsiä myytiin kotimaan lisäksi myös Venäjälle, Norjaan ja Tanskaan.

1800-luku

Heti 1800-luvun alkupuolella koettiin jälleen venäläismiehitys, joka seurauksena Suomesta tuli Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta.

Rauma oli lähes koko 1800-luvun sama kuin nykyinen Vanha Rauma. Raumalla oli 1800-luvun alussa noin 1500 asukasta. Asukasluvun kasvaessa tonttimaasta tuli puute ja siksi Rauman asemakaavaa pyrittiin uudistamaan useaan otteeseen 1800-luvun aikana. C.W. Gyldenin asemakartta vuodelta 1841 osoittaa, että kaupungin rakennusala oli pysynyt suurin piirtein tulliaidan rajaamalla alueella. Koska vanhan kaupunginosan uusiminen osoittautui mahdottomaksi, kaupunkia päätettiin laajentaa pohjoiseen, etelään sekä länteen Tarvonsaaren alueelle.

Tarvonsaarelle valmistuikin rakennusmestari August Heleniuksen suunnittelemat rakennukset, lyseo (Tarvonsaaren koulu) vuonna 1897 ja VPK:n talo vuonna 1900 (nykyinen vanha kaupungintalo). Asutusalue levisi pikkuhiljaa tältä alueelta Puomkallion ja Otanlahden rantaan saakka.

Raumalla oli hyvä maine kylpyläpaikkana 1700-luvun lopusta 1830-luvun lopulle asti. Kaivopuistonalueella, Kappelinsalmen rannalla, oli terveysvesilähde. Maamme korkeimmat virkamiehet, aateliset ja varakkaat porvarit perheineen saapuivat silloin kesäaikaan Raumalle.

Vuonna 1821 Kaivopuistoon rakennettiin kylpylärakennus, jossa oli seitsemän huonetta. Terveysveden juonnin lisäksi harrastettiin ulkoilua. Ulkona kuljeskeltiin vesilasi kädessä ja vettä juotiin 15–20 lasillista päivässä.

Kauppiaat ja laivanvarustajat olivat vaurain ja vaikutusvaltaisin osa kaupunkiväestöstä. Heillä oli vuodesta 1839 lähtien oikeus harjoittaa laajaa ulkomaankauppaa. Kauppaporvarit harjoittivat puutavaran ja ruokatavaran vientiä Itämeren satamiin sekä myivät ruokatavaroita makasiineistaan. Pikkukauppiaat pitivät rihkama- ja ruokakauppoja.

Kauppiaiden ja kauppaporvarien määrä lisääntyi huomattavasti 1800-luvulla tapulikaupunkioikeuksien ja sitä kautta vilkastuneen ulkomaankaupan myötä. Kaupungin suurkauppiaat ryhtyivät harjoittamaan laajaa tukku- ja vähittäiskauppaa, ja kaupunkiin perustettiin 1870-luvulla kauppaosakeyhtiöitä. Vanhimmat näistä olivat Sederström & Långfors, Lehtinen & Sofronoff ja Linden & Wallin.

1800-luvun alussa pieniä puoteja Raumalla oli kolme rihkamatavarakauppaa ja yksi ruokakauppa. Vuosisadan loppupuolella kauppojen lukumäärä ja koko kasvoivat ja syntyi erikoisliikkeitä.

Ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868 ja tilalle perustettiin käsityöläisyhdistyksiä. Vuonna 1879 astui voimaan elinkeinovapaus, mutta kuuluminen käsityöläisyhdistyksiin jäi pakolliseksi.

Perinteinen pitsinnypläys oli 1800-luvun alkupuolella Rauman tärkein ja yleisin käsityöammatti. Vuonna 1832 nyplääjiä oli kaikkiaan 397 henkilöä.

Tapulikaupunkioikeudet Raumalle myönnettiin elokuussa 1830. Rajoittamaton purjehdusvapaus maalaisille annettiin kuitenkin vasta 1868. 1880-luvun alussa raumalaiset laivanvarustajat ostivat ensimmäiset suuret rauta- ja teräslaivat, jotka purjehtivat valtamerillä ja joita nähtiin vain harvoin Raumalla. 1890-luvulla Rauman purjelaivatonnisto eli kukoistuskauttaan ja oli maan suurin kuuden vuoden ajan. Vasta vuonna 1898 Helsingin tonnisto meni täpärästi ohi.

Satama oli Rauman suurin ja tärkein työpaikka. 1891 siellä työskenteli yli viisisataa miestä. Lähes joka toisen perheen päämies elätti perheensä 1870-luvun alussa merimiehenä. Kaksi viidestä raumalaisesta eli merimiestaloudessa.

Vuonna 1897 valmistunut rautatie tuli satamaan saakka ja sinne rakennettiin pakkahuone. Rautatie oli sataman kasvun ja satama rautatien kannattavuuden elinehto. Rauman radan liikenne oli vilkasta, koska Rauman satama sai lyhemmän matkansa vuoksi selvän kilpailuedun Poriin nähden. Radan yhteensopivuus valtion rautatien kanssa helpotti liikenteen yhteensovittamista. Rautatien myötä Raumalla siirryttiin Helsingin aikaan.

Kauppa ja käsityö olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka pääelinkeinoja niin Raumalla kuin useimmissa muissakin Suomen kaupungeissa. Raumalaiset saivat ensimmäisiä viitteitä teollistumisesta, kun Lapin pitäjään 1750-luvulla perustettiin saha ja Tarvonsaaren niemeen tuli tiilitehdas vuonna 1802.

Rauman ensimmäisen manufaktuurityöpajan, takomo- ja valutehtaan perusti Matti Limnell vuonna 1858.

Värjäri Johan Gustaf Nordling perusti Raumalle villakehräämön vuonna 1862. Kehräämö ja värjäämö laajeni käsityöläisverstaasta manufaktuuriksi. Nordling oli rakennuttanut tehdastaan varten suuren tiilitalon, palkannut neljätoista kisälliä ja hankkinut kehräämöön 120 rukkia ja kolme karstauskonetta. Kehräämön ja värjäämön osti vuonna 1883 tehtailija Isak Östman-Kallio.

Nahkurikäsityöllä on niin ikään mainekas menneisyys Raumalla. Nahan valmistus tapahtui 1800-luvun alkupuolella Kanalin rannalla, Itäkadulla sekä Vanhankirkonkadulla. Nahkatehdasta varten valmistui lisää uusia tehdasrakennuksia, vuonna 1897 kolmekerroksinen tiilirakennus ja tehdasrakennus Leikarin alueelle.

1900-LUKU

1900-luku oli vuosisata, joka mullisti kaiken entisen. Myös Rauma muuttui pienestä idyllisestä pikkukaupungista moderniksi, vanhaa ja uutta yhdistäväksi paikkakunnaksi. 1900-luku oli vuosisata, jolloin jatkuvaan muutoksen oli totuttava kaikilla elämän osa-alueilla. 1900-luvun alussa kaupungin asukkaista oli paljasjalkaisia raumalaisia kaksi kolmasosaa.

Suomen itsenäisyysjulistusta vuonna 1917 seurasi sisällissota ja myöhemmin talvi- ja jatkosota, jotka varjostivat suuresti raumalaistenkin elämää. Kaikesta huolimatta Rauma kehittyi 1900-luvun kuluessa todelliseksi teollisuuskaupungiksi. Raumalla oli jo kesällä 1918 parikymmentä teollista työpaikkaa, ja niissä noin 600 työntekijää ja toimihenkilöä. Kaupungin suurimpia työnantajia olivat tuohon aikaan nahka- ja kenkätehdas sekä Rauma Woodin saha.

Metsäteollisuus

Rauman metsäteollisuus pääsi vauhtiin vuonna 1912, jolloin Vuojoki Gods Oy muutti sahatoimintansa tänne. Yhtiö aloitti tuolloin myös laivanrakennustoiminnan. Muutamaa vuotta myöhemmin sai alkunsa Oy Rauma Wood Ltd, kun saha erotettiin yrityksen muusta toiminnasta. Vuonna 1920 sahan vierelle valmistui selluloosatehdas. Parikymmentä vuotta myöhemmin sulautettiin Rauma Wood ja Raahe Oy, jolloin syntyi valtakunnallinen konserni Rauma-Raahe Oy. Vuonna 1952 tämä puolestaan sulautui Repola-Viipuri Oy:n sekä Lahti Oy:n kanssa Rauma-Repolaksi. Toimialoina oli tuolloin sellu- ja paperiteollisuuden lisäksi konepaja- ja telakkateollisuus. Yhtiön paperitehdas valmistui 1969.

Varsinainen metsäteollisuuden jättiläinen syntyi, kun Rauma-Repola fuusioitui Yhtyneiden Paperitehtaiden kanssa vuonna 1990 Repola Oy:ksi. Pitkälti sen omistama Metsä-Botnia Oy (nykyinen Metsä Fibre Oy) puolestaan rakensi paperitehtaan naapuriin uuden sellutehtaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Samana vuonna sulautuivat Kymmene Oy ja Repola Oy, ja nimeksi tuli UPM-Kymmene Oy.

Nahkatehdas

1874 perustettu Nahkatehdas oli liki sadan vuoden ajan yksi Rauman merkittävimmistä työnantajista. Se ajautui tosin konkurssiin pariinkin otteeseen, mutta löysi uudet omistajat. Grönbergin ja Sjöblomin jälkeen se toimi Emil Pakkalan johdolla aina vuoden 1968 konkurssiin asti. Kaikki tehtaan vanhat rakennukset purettiin kanaalin varresta 1970-luvulla.

Kenkätehtaat

Raumalle perustettiin ensimmäinen kenkätehdas vuonna 1910, Satakunnan Kenkäteollisuus Oy (myöhemmin Satakunnan Kenkätehdas). Tehdas käynnistyi ripeästi, ja siitä tuli kiinteä osa Rauman teollisuutta. Se valmisti päivittäin pari sataa kenkäparia ja työllisti kymmeniä ihmisiä. Kenkätehdas oli riippuvainen nahkatehtaasta, sillä kenkien valmistaja tarvitsi nahkojen tuottajaa.

Jo 1920-luvulla kenkien kysynnän kasvu teki tilaa toiselle, vuonna 1922 aloittaneelle, Rauman Jalkinetehdas V. Valo Oy:lle, jonka myymälä Vanhassa Raumassa palvelee tänäkin päivänä. 1950-luvulla paikkakunnalla toimi kolme kenkätehdasta.

Telakat

Sodanjälkeinen aika muodostui telakoille haasteelliseksi, kun niiden oli rakennettava Neuvostoliitolle sotakorvauksiksi määrätyt laivat. Haasteellisinta katsottiin olevan puulaivojen rakentaminen, koska taidon pelättiin jo unohtuneen. Kannakselta kotoisin olevat koivistolaiset laivanrakentajat vakuuttivat kuitenkin sotakorvauksia hoitavan Sotevan johtajat ja perustivat Raumalle uuden yhtiön, Hollming Oy:n.

Hollming rakensi rautaveneitä merivartiolaitokselle, ja Rauma-Repola myi miinanraivaajia armeijalle sekä rahtilaivoja kotimaisille varustamoille.

Telakat tuottivat voittoa 1980-luvun lopulle saakka, mutta Neuvostoliiton kaupan rakennemuutoksen myötä Rauma-Repola joutui 1989 irrottamaan Rauman ja Uusikaupungin telakat yhtiön muusta toiminnasta Rauma Yards -nimen alle.

Samoihin aikoihin telakat myös sulauttivat potkurilaitteiden ja kansikoneiden valmistuksen omaan yhtiöönsä Aquamaster Rauma Oy:ksi. Vuonna 1999 yhtiöstä tuli osa kansainvälistä Rolls Royce -konsernia.

Rauma Yards ja Hollming alkoivat neuvotella myös laivanrakennuksen yhdistämisestä, ja vuonna 1991 perustettiin Finnyards Oy. Vuonna 1997 Finnyards sulautui norjalaisen Aker-konsernin osaksi ja uudeksi nimeksi tuli Aker Finnyards.

Ammuksista hanoihin

Helsinkiläisen Sytyin Oy:n pääosakas Rafael Lönnström rakennutti Rauman Kaivopuistoon ammustehtaan vuonna 1937. Muutamaa vuotta myöhemmin myös sytyttimien valmistus siirrettiin Rauman tehtaalle. Hanoista tuli kuitenkin nopeasti yrityksen tärkein tuote.

Ammus Oy ja Sytytin Oy sulautettiin yhteen vuonna 1959 ja uuden yhtiön nimeksi tuli Ammus-Sytytin Oy. Vuonna 1971 yhtiön nimi muutettiin Lönnström Oy:ksi. Yhtiön pääosakas, rouva Teresia Lönnström, myi lopulta Lönnström Oy:n vuonna 1973 Huhtamäki Oy:lle.

Huhtamäki-yhtymä myi hanatuotannon 1980-luvulla Oras Oy:lle, ja muun tuotannon Lahtima Oy:lle. Oraksen perustaja oli Erkki Paasikivi, joka oli Rafael Lönnströmin tavoin aloittanut yhtiönsä pienellä pääomalla. Hänen tukenaan ja rahoittajanaan toimi appi Kosti Oras. Oras Oy esitteli ensimmäiset tappihanansa Rauman messuilla vuonna 1951. Yhtiö nousi nopeasti 1960-luvulla Suomen suurimmaksi vesikalusteiden valmistajaksi, kun se rohkeasti panosti tuotannon kehittämiseen ja markkinointiin.

Toimeentulo teollisuudesta

Monet suuret työnantajat pyrkivät helpottamaan työntekijöidensä arkea monin tavoin sota-aikana ja sen jälkeisinä pulavuosina. Lönnströmin mailla jopa kasvatettiin sikoja sodan aikana, jotta työntekijät saivat tehtaan ruokalassa päivittäin sianlihakastiketta ja perunoita. Yhtiö muokkasi työntekijöidensä käyttöön myös pieniä viljelypalstoja sekä palkkasi suutarin työväen kenkien korjaajaksi. Vuonna 1942 työntekijöitä varten perustettiin sairauskassa.

Teollisuustyöväestön osuus raumalaisista vuonna 1943 oli jo lähes 30 prosenttia. 1950- ja 1960-luvuilla teollisten työpaikkojen määrissä oli vain pieniä väliaikaisia taantumia, ja vuonna 1960 raumalainen teollisuus työllisti jo 6500 henkeä. Paperitehdas ja muun tuotannon elpyminen loivat sittemmin uusia työpaikkoja ja nostivat teollisuuden työntekijöiden määrän vuonna 1974 ennätyksellisen suureksi: kaupungin 52 tehtaassa oli 2106 toimihenkilöä ja 6374 työntekijää, kun raumalaisten määrä oli noin 30 000 henkeä. Joka kolmas raumalainen kotitalous sai toimeentulonsa teollisuudesta.

1990-luvulle tultaessa käyrä oli kuitenkin kääntynyt melkoiseen laskuun, sillä tuolloin 80-luvun alun teollisista työpaikoista oli jäljellä vain noin 60 prosenttia.

Palvelut ja kauppa

Teollistuva Rauma houkutteli yhä lisää väkeä paikkakunnalle, joten tarvittiin myös erilaisia palveluita. Kaupat olivat 1900-luvun alussa vielä osin käsityöläisten verstaita ja osin tupakan, suolan, kahvin ja sokerin kaltaisia tuotteita myyviä puoteja. 1920-luvulta lähtien Raumalle perustettiin runsaasti uusia erikoisliikkeitä. Erityisesti ruoka- ja sekatavarakaupat lisääntyivät. Myös tori oli edelleen elinvoimainen, sillä vuodesta 1925 lähtien se oli avoinna jokaisena arkipäivänä.

Pääsääntöisesti liikkeet olivat pieniä, poikkeuksena Lehtinen & Sofronoff sekä osuuskauppa. Kummassakin oli useita osastoja, ja ne olivat oman aikansa tavarataloja. Kaupungin suurimmaksi liikkeeksi nousi vuonna 1903 paikkakunnalle perustettu osuuskauppa.

Sisällissodan jälkeen 1920 perustettiin Rauman Työväen Osuusliike, joka myöhemmin muutti nimensä Osuusliike Suojaksi. Suoja osti vuonna 1947 tontin Savilan- ja Kauppakadun kulmauksesta ja rakensi sille 1951 avatun täysin uudenlaisen pikamyymälän. Vuonna 1970 Suoja avasi Rauman ensimmäisen tavaratalon, joka oli osa osuusliikkeen Centrum-ketjua.

Porvarillinen Osuuskauppa oli 1920-luvun lopulla kaupungin suurin sekatavaraliike ja alueen johtava maataloustarvikekauppa. Myös Osuuskauppa suuntasi Kanaalin varteen, ja avasi 1973 Valtakadulle modernin Sokos-tavaratalon, jossa varattiin parkkipaikkoja talon katolle. Vuonna 1966 Osuuskauppa liitti itseensä naapurikuntien kaupat ja syntyi Osuuskauppa Keula.

1970- ja 1980-lukujen taitteessa paikkakuntalaisista noin 6500 henkeä työskenteli erilaisten palveluelinkeinojen palveluksessa, kun teollisia työpaikkoja oli samaan aikaan noin 8000.

Satama ja huolinta

Raumalaiset laivanvarustajat kuten John Nurminen ja Jalmari Penttilä ostivat vielä 1920- ja 1930-luvuilla purjelaivoja, mutta jo 1920-luvun lopulla niiden määrä väheni noin kymmeneen rekisteröityyn alukseen. Raumalle ostettiin 1920-luvulla myös höyry- ja moottorilaivoja ja varustettiin ennen kaikkea saha- ja paperiteollisuuden tarvitsemia proomuja, mutta ne eivät sykähdyttäneet raumalaisia purjelaivojen tavoin. Viimeinen Raumalla rakennettu alus, Uljas, poltettiin vuonna 1950, ja kaupungin viimeinen purjelaiva nelimastokaljaasi Helena myytiin 1960-luvun lopulla ravintolalaivaksi Kustaviin.

Vuonna 1949 ryhdyttiin sataman ensimmäisiin uudistustöihin, kun hiililaituria, Laitsaaren ja Hakunin välistä sataman osaa, jatkettiin ja laiturin edustaa ruopattiin. Tämä alue varattiin tuontisatamaksi. Lisäksi hankittiin uusia nostureita, rakennettiin makasiineja ja kunnostettiin satamarautateitä. Vuonna 1953 Rauman edustalle valmistui Kylmäpihlajan majakka sekä sen yhteyteen rakennettu luotsiasema. Tämän ansiosta Raumalla voitiin luopua majakkalaivojen käyttämisestä.

Sisällissodan jälkeen laivojen lastaaminen jäi pääasiassa yksityisten yritysten käsiin. Vuonna 1916 perustettu Oy Raumo Stevedoring Ltd puolestaan yhdisti useimmat vanhojen huolintaliikkeiden omistajat uuden ahtausliikkeen osakkaiksi.

Tällöin huolinta, selvitys ja ahtaus keskittyivät lähes kokonaan Grundström & Heinrichsin ja Rauma Stevedoringin nimiin. Kun Rauma-Repola ja Yhtyneet Paperitehtaat fuusioituivat, niiden huolinta- ja ahtausyhtiöt sulautettiin vuonna 1991 Rauma Stevedoring -yhtiöksi. Rauman kaupungin kanssa vuonna 1993 tehdyn sopimuksen perusteella se sai haltuunsa sataman varastotilat. Kaupunki huolehti nosturien, laiturien ja väylien rakentamisesta, Stevedoring pääasiassa sataman muista palveluista.

Satamatyö oli pitkään raskasta, melko huonosti palkattua ja epäsäännöllistä. Työt alkoivat satamassa aamulla klo 8 ja päättyivät klo 17. Vielä sotavuosien jälkeenkin työhön halukkaiden oli kokoonnuttava aamuseitsemään mennessä satamaan, missä työnjohtaja valitsi sopivimmat. Ahtausliike palkkasi ensin vakituiset ahtaajat eli prikkamiehet. Jos töitä riitti useammalle, työnjohtaja valitsi ensin "riskit, ahkerat ja nöyrät miehet sekä sen jälkeen naiset".

Sähkölaitos

Rauman kaupunginvaltuusto päätti toukokuussa 1900 perustaa sähkölaitoksen ja hankkia koneet Helsingistä. Laitos valjastettiin tuottamaan sähköä ennen kaikkea kaupungin omaan käyttöön: kaduille, satamaan, kouluihin ja rautatieasemalle.

Väestö ja kuntaliitokset

Raumalla asui 1910-luvulla noin 7000 asukasta. Vuonna 1940 raumalaisia oli noin 8200 henkeä. Väkiluvun hidas kasvu taittui 1940 luvulla nopeaksi nousuksi lähinnä siirtoväen tulon myötä, sillä erityisesti telakat houkuttelivat väkeä luovutetuilta alueilta. 1949 lopulla vähintään joka kymmenes kaupungin ja maalaiskunnan asukas olikin saapunut luovutetusta Karjalasta.

Vuoteen 1950 mennessä raumalaisten määrä oli kasvanut jo yli 15 000 henkeen. Hitaasti aleneva kuolleisuus ja suhteellisen korkeana pysynyt syntyvyys kasvattivat Rauman asukaslukua 1980-luvun alkuun saakka, jolloin kaupungissa oli reilu 30 000 asukasta. Muuttoliike toi kaupunkiin uusia asukkaita, mutta myös lähtijöiden määrä pysyi korkeana. Väkiluvun nousu pysähtyi 1970-luvun lopussa, ja väkiluku kääntyi laskuun 1990-luvun alussa. Suurimpana syynä tähän oli muuttoliikkeen kääntyminen tappiolliseksi.

Maalaiskunnan liittäminen Rauman kaupunkiin vuonna 1993 nosti raumalaisten määrää noin 8500 asukkaalla, ja vuonna 1995 väkiluku oli noin 38 000. Kodisjoen liitoksessa 2007 saatiin noin 500 asukasta ja Lapin liitoksen 2009 jälkeen kaupungin väkiluku on pysytellyt 40 000 paikkeilla.

Lähteenä tekstissä on käytetty Rauman museon kokoelmia sekä museoamanuenssi Noora Jokisen tekemiä koosteita Rauman historiasta.

Lyhyempi kuvallinen versio jutusta löytyy täältä.