Rauma 580 vuotta – aikamatka menneisyyteen

Rauman kaupunki juhlii tänä vuonna 580-vuotista taivaltaan. Vanhin säilynyt kuningas Kristofferin nimissä tehty Rauman porvarien privilegiokirje on Kaarle Knuutinpoika Bonden 17.4.1442 vahvistama. Kirjeessä Raumalle luvattiin samanlaiset oikeudet kuin Turulle ja se merkitsi, että kaupunki sai kaikki valtakunnassa silloin voimassa olevat edut kauppapaikkana. 

Kaupungin alkujuuret ulottuvat jo ainakin 1300-luvulle, jolloin Rauma oli hyvien vesireittien varrelle luontaisesti syntynyt kauppapaikka. Kylän nimi Rauma (salmi) tulee ilmeisesti Raumanjoen partaalle muodostuneesta kalastajakylästä. Alunperin Raumanjoki oli kapea salmi, joka yhdisti Äyhönjärven ja Selkämeren. Maankohoamisen myötä joki on kutistunut nykyiseen kokoonsa ja rantaviiva siirtynyt useita kilometrejä.

Keskiaikaisen kaupungin laidalla oli aluksi kolme kylää, Rauma, Nummi ja Lajo. Rauman kylä sijaitsi pohjoispuolella Raumanjokea, korkealla rinteellä nykyisen Pyhän Ristin kirkon paikkeilla jatkuen Tallikedoksi. Rantaviiva kulki nykyisen Kalatorin liepeillä, jolloin Pyhän Kolminaisuuden kirkko oli luultavasti jo rakennettu ja Rauman kauppakylän asemakaava hahmotettu.

Kaupunkioikeuksien saamisesta alkoi pienen kalastajakylän vaiherikas matka kohti teollistuvaa, modernia sekä vanhaa ja uutta yhdistävää kaupunkia. Kaupankäynti ja merenkulku sekä myöhemmin teollistuminen ja palvelut ovat kautta aikain olleet raumalaisen elinkeinoelämän peruspilareita.

Poimimme menneiltä vuosisadoilta joitakin yksityiskohtia, sillä koko tarinaa olisi mahdotonta kertoa yhdessä jutussa. Hieman pidempi artikkeli aiheesta löytyy täältä. Lähteenä ja kuvina on käytetty Rauman museon kokoelmia sekä museoamanuenssi Noora Jokisen tekemiä koosteita Rauman historiasta.

Tuhojen vuosisadat

Vaikka Rauma oli saanut kaupunkioikeudet jo 1440-luvulla, varjostivat erilaiset säädökset ja kiellot etenkin ulkomaankauppaa vielä vuosisatojen ajan. 1500- ja 1600-luvuilla myös erinäiset muut tuhot, kuten sodat, nälkävuodet, rutto ja tulipalot riehuivat Raumallakin kasvua ja kehitystä jarruttaen.

1500-luvulla ulkomaankauppaoikeudet vietiin ja palautettiin useaan otteeseen. Kiellot ja myönnytykset seurasivat toisiaan, eikä kansa aina tiennyt kulloisenakin aikana voimassa olevia määräyksiä, niin tiuhaan käytäntö muuttui.

Kovimmillaan kaupunki oli vuonna 1682, jolloin suurpalo poltti koko kaupungin hetkessä tuhkaksi. 150 taloa ja kaikki julkiset rakennukset – raatihuone, tullihuone, tulliaita, koulu, pappila ja Pyhän Ristin kirkon katto – paloivat.

Yksi Vanhan Rauman säilymisen salaisuuksista on se, ettei kaupungissa ole tuon koommin ollut merkittäviä tulipaloja. Vanhimmat kaupungin nykyisistä rakennuksista ovatkin peräisin jo 1600-luvun loppupuolelta.

1626 kaupungin ympärille rakennettu ja pari sataa vuotta pystyssä ollut tulliaita piti rakennuskannan tiiviinä kokonaisuutena. Aita oli myös kruunulle varsin tuottoisa, sillä sen portilla tarkastettiin kaikki kaupunkiin tuleva ja menevä tavara ja maksettiin sitä veroa.

Vuoden 1698–1710 asemakartan tonttien nimet ja paikat vastaavat suurelta osin nykyisiä. Talojen nimet, jotka juontuvat tonttien nimistä, ovat osittain säilyneet nykypäivään asti. Nimet periytyvät esim. henkilöiden mukaan (Jussla, Kirsti). Jotkut talot on nimetty kaupunkiin maaseudulta muuttaneiden kotitalon tai -kylän mukaan (esim. Luwila, Sukkla). Taloja on nimetty myös omistajiensa ammattien mukaan, esim. Pungila (pungmacher – kukkarontekijä), Maalar, Snikkar ja Sorvar.

Tori oli vuosisatojen ajan kaupungin elinehto. Lähiseudun talonpojat myivät siellä tuotteitaan, sieltä saatiin ruokatavarat ja lämmityksessä tarvittavat halot. Torikauppa oli tärkeä osa kaupunkilaisten arkea, etenkin markkinat kaksi kertaa vuodessa olivat merkkitapauksia. Käsityöläisyys oli myös tärkeä elinkeino, ja sitä säädeltiin hyvin tarkasti.

Ulkomaankaupan keskittäminen tapulikaupunkeihin Turkuun ja Viipuriin näivetti vääjäämättä Rauman kauppapurjehduksen. Rauman porvareiden tärkeänä sivuelinkeinona kaupan, merenkulun ja käsityöammattien rinnalla olivatkin maanviljely ja karjanhoito.

Kohti teollistumista

1700-luvulla alkoi vaurastumisen ja väestönkasvun aika. Niin kutsuttuna hyödyn aikana ryhdyttiin esimerkiksi viljelemään uusia hyötykasveja, kuten perunaa. Rauma eli tuolloin kuitenkin pääasiassa puutavarakauppansa varassa.

Kaupungista vietiin puuastioita sekä puutavaraa, kuten lehtereitä, parruja, lankkuja ja veistettyjä lautoja. Vuonna 1781 Rauman käsityöläiskunta oli paisunut jo niin suureksi, että siihen kuului 37 mestaria, uusina mm. kelloseppä, hatuntekijä ja kirjansitoja. Käsityöläisammateista kehittyivät hiljalleen värjärin, nahkurin ja kankurin ammatit sekä jalkinevalmistus myöhemmin manufaktuurien ja tehdasteollisuuden asteelle. Myös sahateollisuus pääsi hyödyn ajalla hyvään alkuun.

Raumanpitsin kulta-aika ajoittui 1700-luvun lopulta 1840-luvulle, jolloin tykkimyssyt olivat muodissa. Pitsiä vietiin myös ulkomaille. Vuonna 1776 kaupunkiin nousi uusi maamerkki, kivinen raatihuonerakennus vanhan palaneen raatihuoneen tilalle.

1800-luvulle tultaessa kauppiaiden ja kauppaporvarien määrä lisääntyi huomattavasti tapulikaupunkioikeuksien ja sitä kautta vilkastuneen ulkomaankaupan myötä. Kaupungin suurkauppiaat ryhtyivät harjoittamaan laajaa tukku- ja vähittäiskauppaa, ja kaupunkiin perustettiin 1870-luvulla kauppaosakeyhtiöitä. Vanhimmat näistä olivat Sederström & Långfors, Lehtinen & Sofronoff ja Linden & Wallin. Vuosisadan alussa puodit olivat kuitenkin vielä pieniä rihkama- tai ruokakauppoja.

Ammattikuntalaitos lakkautettiin vuonna 1868 ja tilalle perustettiin käsityöläisyhdistyksiä. Vuonna 1879 astui voimaan elinkeinovapaus, mutta kuuluminen käsityöläisyhdistyksiin jäi pakolliseksi.

Tapulikaupunkioikeudet eli oikeus käydä ulkomaankauppaa Raumalle myönnettiin elokuussa 1830. Rajoittamaton purjehdusvapaus maalaisille annettiin kuitenkin vasta 1868. 1880-luvun alussa raumalaiset laivanvarustajat ostivat ensimmäiset suuret rauta- ja teräslaivat, jotka purjehtivat valtamerillä ja joita nähtiin vain harvoin Raumalla. 1890-luvulla Rauman purjelaivatonnisto eli kukoistuskauttaan ja oli maan suurin kuuden vuoden ajan. Vasta vuonna 1898 Helsingin tonnisto meni täpärästi ohi.

Satama oli Rauman suurin ja tärkein työpaikka. 1891 siellä työskenteli yli viisisataa miestä. Lähes joka toisen perheen päämies elätti perheensä 1870-luvun alussa merimiehenä. Kaksi viidestä raumalaisesta eli tuolloin merimiestaloudessa.

Vuonna 1897 valmistunut rautatie tuli satamaan saakka ja sinne rakennettiin pakkahuone. Rautatie oli sataman kasvun ja satama rautatien kannattavuuden elinehto.

Kauppa ja käsityö olivat 1800-luvun jälkipuoliskolle saakka pääelinkeinoja. Raumalaiset saivat ensimmäisiä viitteitä teollistumisesta, kun Lapin pitäjään 1750-luvulla perustettiin saha ja Tarvonsaaren niemeen tuli tiilitehdas vuonna 1802.

Rauman ensimmäisen manufaktuurityöpajan, takomo- ja valutehtaan perusti Matti Limnell vuonna 1858. Muutama vuosi siitä värjäri Johan Gustaf Nordling perusti Raumalle villakehräämön. Myös nahkatehdas sai alkunsa 1874 ja työllisti raumalaisia kanalin varressa lähes sadan vuoden ajan.

Teollisuudesta palveluihin

1900-luku oli vuosisata, joka mullisti kaiken entisen. Myös Rauma muuttui pienestä idyllisestä pikkukaupungista moderniksi, vanhaa ja uutta yhdistäväksi teollisuuskaupungiksi. Raumalla oli jo kesällä 1918 parikymmentä teollista työpaikkaa, ja niissä noin 600 työntekijää ja toimihenkilöä. Kaupungin suurimpia työnantajia olivat tuohon aikaan nahka- ja kenkätehdas sekä Rauma Woodin saha.

Vuonna 1943 teollisuustyöväestön osuus raumalaisista oli jo lähes 30 prosenttia. 1950- ja 1960-luvuilla teollisten työpaikkojen määrissä oli vain pieniä väliaikaisia taantumia, ja vuonna 1960 raumalainen teollisuus työllisti jo 6500 henkeä. Paperitehdas ja muun tuotannon elpyminen loivat sittemmin uusia työpaikkoja ja nostivat teollisuuden työntekijöiden määrän vuonna 1974 ennätyksellisen suureksi: kaupungin 52 tehtaassa oli 2106 toimihenkilöä ja 6374 työntekijää, kun raumalaisten määrä oli noin 30 000 henkeä. Joka kolmas raumalainen kotitalous sai toimeentulonsa teollisuudesta.

1990-luvulle tultaessa käyrä oli kuitenkin kääntynyt melkoiseen laskuun, sillä tuolloin 80-luvun alun teollisista työpaikoista oli jäljellä vain noin 60 prosenttia.

Teollistuva Rauma houkutteli yhä lisää väkeä paikkakunnalle, joten tarvittiin myös erilaisia palveluita. Kaupat olivat 1900-luvun alussa vielä osin käsityöläisten verstaita ja osin tupakan, suolan, kahvin ja sokerin kaltaisia tuotteita myyviä puoteja.

1920-luvulta lähtien Raumalle perustettiin runsaasti uusia erikoisliikkeitä. Erityisesti ruoka- ja sekatavarakaupat lisääntyivät. Myös tori oli edelleen elinvoimainen, sillä vuodesta 1925 lähtien se oli avoinna jokaisena arkipäivänä. Pääsääntöisesti liikkeet olivat pieniä, poikkeuksena Lehtinen & Sofronoff sekä vuonna 1903 perustettu osuuskauppa.

1970- ja 1980-lukujen taitteessa jo noin 6500 raumalaista työskenteli erilaisten palveluelinkeinojen palveluksessa, kun teollisia työpaikkoja oli samaan aikaan noin 8000.

---

Pidempi artikkeli Rauman historiasta löytyy täältä.

Lähteenä ja kuvina jutussa on käytetty Rauman museon kokoelmia sekä museoamanuenssi Noora Jokisen tekemiä koosteita Rauman historiasta.