Rakkauskirjeitä: Sinut verenperintönä

Aivan kuin siitä olisi vain viivähtävä hetki, kun pieni käteni vielä kulki isossa kämmenessä. Ja nyt yhtäkkiä, kuin silmänräpäyksessä oma iso kämmeneni pitää kiinni pienistä sormista. Edelleen sama tuttu tunne rinta-alassa, odotus ja jännitys, samaan tahtiin tamppaavat askeleet.

Viileänä 80-luvun talvi-iltana nousimme isän kanssa ylös jäähallin mäkeä, nyt reilut 30 vuotta myöhemmin kuljen samaa tietä poikani kanssa. Me kaikki kolme tiedämme, miten pelejä tulee ja pelejä menee, mutta toiset niistä ovat ainutlaatuisia.

Kun kyse on heimosodasta, on pelissä enemmän kuin vain kolme sarjapistettä. Panoksena on kunnia ja kirjoittamaton lupa lyödä lyötyä aina seuraavaan sotaan asti. Isoveli on se, kumpi värjäsi viimeisessä matsissa maakunnan omilla väreillään.

Toiset meistä ovat tosissaan, toiset pilkkeellä silmäkulmassa, mutta jokainen meistä omaksuu oman puolensa, oikeat värinsä, jo ennen kuin osaamme edes kävellä. Värien vaihtaminen ei ole ikinä vaihtoehto, ei edes vitsillä.

Jäähallissa hengitämme kylmää ilmaa, joka on jaettu kahtia, mutta molemmilla puolilla yhteistä. Katsomossa kaikki ovat tasa-arvoisia – yhteiskuntaluokkaan ja lompakon paksuuteen katsomatta. Koemme yhdessä voitot ja tappiot, tunnemme taklaukset ja toistamme tuuletukset. Molemmilla puolilla on oma yhteinen usko, oma yhteinen unelma.

Näissä otteluissa ei sarjataulukolla, viimeisellä ottelulla tai aiemmilla keskinäisillä kohtaamisella ole mitään merkitystä. Kaikki on mahdollista silloin, kun raumalainen periksiantamattomuus kohtaa porilaisen hulluuden.

Tämä ainutlaatuisen vahvan tunnelatauksen omaava vastakkainasettelu on elänyt täällä jo pitkään ennen meitä ja se tulee elämään myös meidän jälkeemme. Kunhan muistamme nauttia jokaisesta taistelusta täysillä. Kunhan muistamme jakaa tämän kaiken myös seuraaville sukupolville.

Tunnelataus jokaikiseen Satakunnan paikalliskamppailuun tulee verenperintönä. Sinikeltaiset ja punamustat, vaalitaan sitä myös vastaisuudessa.

Lue lisää: markoostman.fi