Rakkauskirjeitä: Sinut turistin silmin

Paikallisbussin ikkunassa helteisen tiistai-iltapäivän maisema taipuu yllättäen täysin toisenlaiseksi. Tuijotan tuttua näkymää hetken kuin tuntematonta. Tahdon viivähtää kotona kuin turisti.

Anundilanaukiolla ovet seikkailuun ovat auki. Näen Kauppakadun nousevan, Kuninkaankadun laskevan. Ihastelen kirkkaan sinistä taivasta vasten kohoavaa raatihuoneen tornia. Vanhan kellon viisareita, kirkon satumaista siluettia, torikatoksia, pystökaffekojua.

Kuvittelen astuvani ensimmäisen askeleeni Kalatorin mukulakivillä, kuulevani kanaalin viipyilevän virran kirkkosillan alla.

Kuljen Kitukränniä, tavaan kylttiä kuten kuka tahansa muukin. Kummastelen kieltä, joka kiemurtelee kielen päällä ja putoaa pätkäistynä toteamuksena.

Poikkean Eteläpitkäkadulla, sovittelen omaa kämmentäni seinään maalattuun valkoiseen kämmeneen. Nousen Naulanmäelle, nyökkään Nyplääjäpatsaalle, kaivan kameran ja otan kuvan Pappilankadun kuplavolkkarista.

Ikkunoissa posliinikoirat on käännetty kohti katua, odottavat kotiinpalaajaa. Kurotan puisen portin yli, pihan vehreys ja punamultamaali ovat kuin toisesta ajasta. Kuljen vailla päämäärää ja ajan määräämää asiaa. Kirstin talo, jokivarsi, pieni puinen silta, Wähä-Taari – täydellinen postikorttimaisema.

Hetken olen kateellinen niille, jotka voivat kokea tämän kaiken kauniin ensimmäistä kertaa elämässään. Samalla ymmärrän olevani äärimmäisen onnekas, sillä voin nähdä tämän kaiken vuoden jokaisena päivänä.

Ympärilläni vanhaa ja vakaata, sulassa sovussa uuden ja eteenpäin menevän kanssa. Iät ja ajat täällä ollutta, meidän jälkeemme jäävää. Kaikki tämä osoittaa meidän olevan jatkumoa, tulevaa ja menevää – meidän olevan täällä loppujen lopuksi vain läpikulkumatkalla.

Keskellä toria ymmärrän, kuinka suuren äärellä seison. Vaikka en mainitse tätä kokonaisuutta edes nimeltä, sinä kyllä tiedät, mistä minä puhun. Huolehditaan tästä kaikesta niin, että se säilyy yhtä ainutlaatuisena myös jälkipolville.

Lue lisää: markoostman.fi