Rakkauskirjeitä: Sinut suolana iholla

Laiturin kevyt keinahdus, putkikassin heilahdus, hyppy keulaan ja köydet irti. Harva asia tuo raumalaiselle samanlaisen vapauden tunteen kuin laiturista irtoava vene, paikallisesti sanottuna paatt.

Tuulen selällä matkaavat suolapisarat ovat osa jokapäiväisestä arkeamme, osa DNA:ta. Keinumme kävellessämme kuin kokisimme kuohuja, rinnassa pumppumme paukuttavat kuin vanhat luotettavat Wickströmin moottorit.

Merestä tekee taianomaisen ennen kaikkea mahdollisuus seikkailuun. Aallot avaavat tien minne tahansa – maailma on valloitettavissa suoraan Syväraumalahdelta.

Kauas ei tarvitse kuitenkaan seilata saadakseen suolaisen veden veren tyyntymään. Kaunis ja monimuotoinen saaristomme riittää. Karvatti, Laako, Nurmes, Reksaari – loputon lista sijainteja, jotka on piirretty mielenmaisemiemme merikarttoihin.

Mikään ei voita hidasta lipumista läpi Puuvallin suntin, rantautumista Soldatiin. Iso Korkiakarin kallioilla kesäpäivän täydentää pulahdus peilityyneen veteen. Lokkien kirkuminenkin kuulostaa laululta.

Kun katsoo saaristoamme Kylmäpihlajan korkeuksista, ei kokonaisuus ole lopulta järin suuri, mutta se tarjoaa sitäkin suurempia seikkailuja – ja seikkailut sellaisia muistoja, joita ei synny missään muualla.

Olen saanut viettää ison osan lapsuudestani Rauman saaristossa, nuoruudessa kesäpäivät vierähtivät samoilla sijoilla. Näin ruuhkavuosien aikaan lähin kosketus veneilyyn tuntuu olevan päiväkävely Syväraumanlahden laiturin nokkaan.

Pitkään ajattelin, ettei veneily ole aiemmin mainitsemastani DNA:sta huolimatta minun juttuni. Iän myötä huomaan kuitenkin kaipaavani sitä arjesta irrottavaa hiljaisuutta, jota kesäiset saaret tarjoavat. Kuten myös niitä seikkailuja, jotka tässä kohtaa elämää muodostuvat pääosin pikaisesta kauppareissusta ja pakollisista pihatöistä.

Istahtaessani nyt laiturin nokkaan, heittäessäni kivellä kolme leipää ja kirjoittaessani näitä sanoja, huomaan miettiväni vakavissani, kumne paatt vois ol hyvä.

Lue lisää: markoostman.fi