Neljä vuosikymmentä turuilla ja toreilla

Anne ja Tapani Penttilä pakkaavat myyntiautonsa ja suuntaavat tilaltaan Kodisjoen Mustajärven rannalta Rauman torille joka aamu seitsemäksi, paitsi sunnuntaisin. Ja näin on tapahtunut lähes 40 vuotta. Tai no, jos tarkkoja ollaan, niin aluksi Tapani suuntasi Turun torille ja Anne Raumalle.

– Alun alkaen lähdin Rauman torille, koska mansikoita tuli niin valtavasti, että meiltä mansikoita ostanut torimyyjä ei saanut kaikkea millään myytyä. Minun piti sitten itsekin lähteä niitä kauppaamaan, Anne Penttilä taustoittaa.

Penttilät viljelevät tällä hetkellä itse lähinnä perunaa, kurkkua ja tomaattia, mutta heidän toriautonsa valikoimassa on paljon muidenkin lähialueen tuottajien tuotteita. Vuosien varrella heidän tilallaan on kuitenkin kasvanut niin kanoja, sonneja kuin kukkiakin.

"On sitä joskus paskassakin uitu, kun sonnit lähtivät karkuteille."

– Kun vuonna -78 ostimme vanhan kotipaikkani, niin pulitimme lainhuudosta yhteensä 9000 markkaa, koska emme olleet naimisissa. Ei silloin ollut mitään starttirahoja, päinvastoin. Siihen päälle pahimmillaan 16 prosentin korot veloille, niin kyllä siinä sai töitä paiskia saadakseen voita leivän päälle, Tapani Penttilä muistelee.

– Talvet huhkittiin metsähommissa ja on sitä joskus paskassakin uitu, kun sonnit lähtivät karkuteille, Anne säestää vieressä.

Anne muistaa aloittaneensa toriuransa niin sanotussa maalaisten penkissä. Fiat 127 nökötti keskellä toria, ja siihen ympärille hän levitti myyntipöytänsä. Vuonna 2008 pariskunta osti ensimmäisen myyntiautonsa, eikä ulkona värjöttelyä talvipakkasissa ole tullut sen koommin ikävä. Aikamoisen väännön siitä autosta sai tosin aikanaan käydä, jotta lupa virkamiehiltä heltisi.

Asiakkaat ovat parasta

Torielämän hiipumisesta puhutaan paljon, mutta Penttilöiden mukaan asiakkaita kyllä riittää. Vanhoja jää pois luonnollisen poistuman kautta, mutta uusia tulee koko ajan. Ostajia käy laidasta laitaan, niin nuoria kuin vanhojakin ja paljon käy myös nuoria lapsiperheitä. Suurempana ongelmana tulevaisuuden kannalta he pitävätkin kauppiaskatoa.

– Harva tätä työtä jaksaa enää tehdä. Joka päivä pakata kuorma ja seistä päivä täällä. Sitten taas purkaa kuorma ja ajella illat pitkin kylää noutamassa myytäviä tuotteita. Kesäisin on vielä tuotteiden siirtely yöksi viileään, viljelysten kastelut, perunoiden kuokkimiset ja muut tilan työt päälle, Anne selvittää arkeaan.

Penttilöiden poika pitää Pyhärannassa omaa puutarhaa, joten pariskunnan elämäntyölle ei ole jatkajaa näköpiirissä. He näkevätkin, että talvimyynti loppunee jossain vaiheessa torilta kokonaan. Kesäisin sen sijaan myyjiä ja kuhinaa on riittänyt, ainakin toistaiseksi.

Asiakkaat ovat kuitenkin se, mikä saa Penttilät aamuisin ympäri vuoden lähtemään hymyssä suin työmaalleen. Monet heistä ovat asioineet vuosikymmeniä heidän kojullaan, jotkut jopa pari kertaa viikossa.

– Kyllä siinä tulee puheltua monenmoista puolin ja toisin. Tiedetään toistemme sairaudet ja annetaan hoitovinkkejä, Anne kertoo.

– Jos olisin tiennyt, että minusta tulee torikauppias, ei mitään kouluja olisi tarvinnut käydä. Kyllä tässä joka päivä oppii yhtä sun toista, Tapani veistelee.

Asiakkaiden kanssa jutustelu onkin tärkeä osa torikauppiaan työtä. Anne kertoo, kuinka heidän eräs kesäapulaisensa oli aluksi kovin hiljainen, mutta eipä ole enää! Kesän aikana hän alkoi pälpättää kuin vanha torimyyjä konsanaan.

Anne ja Tapani työskentelevät pääsääntöisesti kahdestaan. Pari sukulaistyttöä on välillä ollut auttamassa, mutta nykynuoria on yleisesti haastavaa saada opetettua perinteisen torimyynnin saloihin.

"Meillä ei lasketa kännyköillä eikä edes taskulaskimilla, vaan kynällä ja paperilla."

– Meillä ei lasketa kännyköillä eikä edes taskulaskimilla, vaan kynällä ja paperilla. Kerran eräs nuori apulainen kysyi istukassipuleista, että mihin ruokaan niitä käytetään, Anne puistelee päätään.

Torimyyjän työtä ei pidetä kovin hohdokkaana ja jotkut saattavat kysyä jopa suoraan, että miten oikein tulette toimeen.

– Mutta hyvin tässä on pärjätty. Töitä toki on tehtävä, eikä se raha mitenkään helpolla tule. Joskus on hiljaisempaa ja joskus taas pirunmoinen kiire. Mutta ei sitä päätöntä juoksemista joka päivä kukaan jaksaisikaan, pariskunta tuumaa.

Huumorilla eteenpäin

– En ole tainnut koskaan olla kipeänä, en edes aikanaan koulusta ollut päivääkään pois. Viikon lomia ollaan silloin tällöin pidetty ja yksittäisiä päiviä on miniä ollut tarvittaessa tuuraamassa, Anne miettii, kun tulee puhetta lomista ja sairasteluista.

– Jo se, että pääsee joskus jonkun muun laittamaan aamiaispöytään, on ihan luksusta.

Tapanin molemmat polvet leikattiin viime syksynä, joten tahti on vähän hidastunut, mutta ei toki pysähtynyt kuin hetkeksi. Pariskunta paikkaa toinen toistaan ja jos jalat eivät pysy mukana, niin suu käy senkin edestä.

Annen 96-vuotias äiti menehtyi samaan aikaan, kun Tapani syksyllä makasi polvileikkauksen jälkeen sairasvuoteella. Silloinkaan ei toripäiviä tarvinnut jättää väliin, sillä miniä riensi hätiin.

Yli neljäkymmentä vuotta kimpassa töitä tehneeltä pariskunnalta on pakko kysyä, miten he pystyvät siihen.

– Onhan se pitkä yhteinen rupeama, taidamme jo ajatellakin kuin yksillä aivoilla. Ehkä me olemme silti sen verran eriluonteisia, että täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Eikä me edes tapella, Tapani muotoilee.

– Se riippuu niin ihmisestä. Itse olen kyllä jääräpäinen, jos tiedän, että olen oikeassa. Molemmat olemme kuitenkin mailta kotoisin, niin se varmasti on auttanut osaltaan.

Tapani kertoo harkinneensa naimisiinmenoa 30 vuotta, ennen kuin uskalsi luvata myötä- ja vastamäet. Poika olikin vitsaillut onnittelupuheessaan, että hän voikin antaa vanhemmilleen hyviä neuvoja, kun on itse ollut jo kauemmin naimisissa.

– Viina ei myöskään sotke elämäämme. Erään tutun sanonta pitää hyvin paikkansa: “Kun tölkki sihahtaa, niin muija kihahtaa”, Tapani lohkaisee ja nauraa makeasti päälle.

Hyvä huumorintaju ja huulenheitto piristävät takuulla myös pitkää kumppanuutta. Huumoria ei Penttilöiltä ainakaan tunnu uupuvan ja vitsailulta eivät säästy asiakkaatkaan.